Postcards from Italy

Viime viikolla lensin Italiaan. Lähdin vapaana ja yksin ja jo matkalla lentokentälle olin pakahtua onnesta. Oli vain kevyt reppu ja sydän eikä muuta tarvittu. Näin kolme kaunista kaupunkia - tornin ja joen Pisassa, duomon ja taidegalleriat Firenzessä sekä kellotornin ja kapeat kadut Sienassa. Söin elämäni parhaat pastat ja foccaciat ja enemmän kuin tarpeeksi täydellistä pizzaa. Kahvinkulutukseni kaksinkertaistui kun cappuccinon sai alle kahdella eurolla. Päivät soljuivat eteenpäin kevyesti ja huoletta, sain tehdä ja olla tekemättä mitä halusin. Koin selittämätöntä vapautta siitä, etten osannut kieltä. Ei tarvinnut todistaa tai osoittaa mitään kenellekään, ei tuntea riittämättömyyttä eikä yrittää sulautua osaksi muita. Opin tervehtimään, kiittämään ja pahoittelemaan ja opin, että kieli on ystävällisempää ja laulavampaa kuin täällä.

Bussimatkalla Sienaan taivas oli suurempi kuin koskaan Toscanan yllä, se aukeni kaikkialla ympärillä ja sai haaveilemaan huvilasta jossakin siellä, kukkulalla josta näkee koko maailman. Firenzessä astuin sattumalta kahvilaan, jossa hyllyt olivat täynnä kirjoja, pöydät oli päällystetty nuoteilla ja stereoista soi salsa jonka tahtiin omistajat tanssivat ovensuussa. Melkein jokainen joka astui ovesta sisään oli tehnyt niin ennenkin. Joka ilta matkalla takaisin asunnolle kävelin Santa Maria del Fioren ohi, ja sain kylmiä väreitä aina kun katsoin ylös kupoliin.

Viimeisenä päivänä saavuin pilviseen Pisaan, jossa kaltevaa tornia ympäröivät lukemattomat näkymättömät seinät. Satoi vettä ja kiersin ympäri aukion katoksia kunnes taivas oli sininen. Mustavalkoinen kissa jahtasi häntäänsä punaisen oven edessä, ja jatkoin matkaani joelle. Päivästä tuli viikon lämpimin, ja ensimmäistä kertaa en gelatoa syödessä tärissyt kylmästä.

Palasin Pariisiin ja aloin suunnitella matkaa Roomaan ja Napoliin.