Kevään kauneuden haikeudesta

Aallot lyövät hiljaa rantaa vasten ja takana on torni jonka suuruutta en vieläkään ymmärrä. Valo lämmittää ihoa ja saa sillan lamput loistamaan, kadut täyttyvät kuvista joita jonkun lapsi värittää katuliiduilla ja yhtäkkiä minulla on kaikki mitä olen koskaan tarvinnut.

Puun alla hengitän tuoksua joka vie minut kauas ja pitää lähellä ja tiedän, että juuri nyt en halua kadota minnekään. Kaikki on valmista ilman odotusta ja huomaan eläväni maailmassa johon on helpompaa kuulua, silloinkin kun en ymmärrä mitä vanha mies kertoo kalasta joka syö levää veden pinnasta.

Aurinko värittää kadun hohtavaksi kullaksi, kulman takana nainen kantaa sylissään keltaisia kukkia ja minä ajattelen päiviä jotka hupenevat ilman, että tiedän kuinka pian. Myöhemmin on vain jatkumo asioita nivoutuneina toisiinsa, takertuneita kuvia ja muistoja, ajatuksia siitä kuinka joskus jokin oli hyvin suurta eikä kaikkea nähnyt silloinkaan. Juuri nyt minä vielä tanssin aamuisin, istun puiden alla päivisin ja juoksen teiden yli iltaisin, mutta jokin liikkuu silloinkin kun yritän pitää kaiken paikoillaan.