La lune

Iltaisin voi päätyä mihin vain:

kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan lyhytelokuvia tähtien alle korkealle kukkulalle kaupungin valojen ylle, 

puisille portaille musee d'orsayn kellojen alle,

suunnistusretkelle bellevilleen ja oberkampfiin uusien ystävien kanssa,

iloiseen pubiin,

yöbussiin,

louvren pyramideille.

Ja kuinka voikin tuntea niin paljon, kun vain kävelee ja taakseen katsoessa näkee kimmeltävän Eiffeltornin tai kun havahtuu siihen kuinka paljon on nauranut tai kun ihmettelee sitä miten paljon elämää joka puolella on ja ymmärtää ja samalla ei ymmärrä lainkaan.

Välillä kaikki on liikaa. Silloin haluaa vain katsoa kuinka aurinko laskee ja kuu kirkastuu ja se riittää. Ottaa lähimmän metron kotiin ja juoda maitoa kukallisesta mukista ja kääriytyä peiton alle. Vaikka olisikin lauantai ja tuntuu että pitää selitellä. On kummallista kuinka samaan aikaan kaipaa omaa tilaa ja rauhaa ja sitten tuntee olevansa liian yksin.

“But Paris was a very old city and we were young and nothing was simple there, 

not even poverty, nor sudden money, nor the moonlight, nor right and wrong

nor the breathing of someone who lay beside you in the moonlight.” 

- Ernest Hemingway